Haluamme auttaa sinua pääsemään flow'hun. Saat kirjeessä viikottain vinkkejä, työkaluja ja näkökulmia miten työskentelet viisaasti, virtaavasti ja valmentavasti.
Maistiaisena ja introna sisältöihimme saat samalla 16-sivuisen Viisaan työn oppaan.
Kirjoitus on alunperin julkaistu Flow Akatemian uutiskirjeessä.
Flow on tila, jossa tietoinen ponnistelu on vähäistä tai jopa olematonta. Hieman paradoksaalisesti tähän tilaan pääseminen kuitenkin myös vaatii tietoista sekä ajoittain voimakastakin ponnistelua.
Voimakkaan ponnistelun taito ei kuitenkaan itsessään riitä, sillä flow’ssa ponnistelusta on osattava myös päästää irti oikealla hetkellä. Ponnistelu on kuin avaruuteen kiitävän aluksen kantoraketti, joka auttaa pääsemään painottomuuteen, mutta josta päästetään välittömästi irti, kun sen työntövoimaa ei enää tarvita. Kysymys kuuluukin, paljonko flow sitten tarvitsee ponnistelua?
Pidän minimum effective dosen (MED) käsitettä parhaana ohjenuorana ponnistelun määrän suhteen. Se on ennen kaikkea puhdasta resurssiviisautta. Ponnistelun (dose) tarvitsee olla riittävän voimakasta, jotta toivomamme tuloksen vaatima kynnys ylitetään (effective). Kaikki tämän kynnyksen ylittävä on kuitenkin hukkaan heitettyä puhkumista, mitä tulisi lähtökohtaisesti välttää (minimum).
Flow-osaaminen vaatiikin neljän keskeisen taidon harjoittamista:
1) Taitoa ponnistella voimakkaasti pitkällä ja lyhyellä aikavälillä
2) Taitoa päästää oikealla hetkellä ponnistelusta täysin irti
3) Taitoa säätää ponnistelun tasoa lennossa MED:n kynnysarvoa hipoen.
4) Taitoa palautua ponnistelusta varsinaisen tekemisen jälkeen.
Ilman riittävää ponnistelua emme voita painovoiman vastusta, ilman irtipäästämisen taitoa palamme loppuun ja ilman säätelyn taitoja päädymme todennäköisesti jompaankumpaan edellä mainituista ääripäistä. Ja luonnollisesti ilman riittävää palautumista kehomielemme ei kykene korjaamaan ponnistelusta syntyneen kuormituksen vahinkoja.
Nykypäivänä suurimpia haasteita on se, että aistiympäristöissämme on tarjolla loppumattomien ärsykkeiden tulva, mikä ajaa meitä jatkuvasti hermostollisen yliponnistelun tilaan. Keskustelimme tästä mm. Nina Sajaniemen kanssa nauhoitetussa jaksossa. Tämän lisäksi monet meistä ovat omaksuneet erilaisia kulttuurisia arvoja ja normeja, jotka ovat omiaan ylläpitämään jatkuvaa kuormaa ja siten ponnistelun tarvetta. Tästä keskustelimme mm. Juha Hakalan kanssa nauhoitetussa jaksossa.
Näistä on taustatekijöistä on hyvä tulla tietoiseksi, sillä kuten aikaisemmin mainitsin, yliponnistelu johtaa lopulta siihen, että resurssit palavat loppuun. Näin ollen kyky ponnisteluunkiin lopulta hiipuu kunnes katoaa. Samalla katoavat mahdollisuutemme päästä flow'hun.
Muistetaanpa siis ponnistella, ei maksimaalisesti tai minimaalisesti, vaan riittävästi. Mitään absoluuttista arvoa tälle ei tietenkään voi antaa, vaan se on täysin tilannekohtaista. Siksi on tärkeää pysyä hereillä tilanteesta, sen vaatimuksista ja ennen kaikkea siitä mikä riittää. Flow’ssa on kaikki riittävä, mutta ei mitään ylimääräistä.
P.s. Lisää pohdintaa ponnistelun ja flow'n suhteesta tarjolla aihetta koskevassa podcastissa, check it out!
Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Flow Akatemian uutiskirjeessä.
Jos pitäisi nimetä yksi käsite, jossa tiivistyy viisaus, elämisen taito ja flow, sanoisin sen olevan Minimum Effective Dose (lyhennettynä MED).
Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa pienintä mahdollista annosta, joka saa aikaan toivotun tuloksen. Se ei tarkoita riman alittamista, vaan sen ylittämistä just eikä melkein. Se tarkoittaa kuluttamista juuri ja vain sen verran kuin on tarpeellista.
Flow’n kannalta siihen tähtäämisen merkitys on ilmiselvä. Virtaava tekeminen on optimaalista ja riisuttu kaikesta ylimääräisestä kuluttamisesta. Flow’ssa voimistelija käyttää vain minimaalisen tarvittavan voiman hypätessään obstaakkelilta toiselle, muusikko puristaa kieltä vain sen verran kuin soinnun tuottamiseen tarvitaan ja ohjelmoija pitää koodinsa niin yksinkertaisena kuin mahdollista.
MED:n hyöty näyttäytyy selvästi yksittäisissä aktiviteeteissa, mutta sen nerokkuudessa on jotain koko elämää läpileikkaavaa. Parhaimmillaan se on tilanteesta toiseen kulkeva filosofinen ohjenuora, joka toteutuu käytännössä jatkuvana saturaatiopisteen tarkkailuna ja toiminnan suhteuttamisella sen mukaisesti.
Saturaatio- eli kylläisyyspiste on tässä tapauksessa tilanne, jossa lisääntynyt syöte ei enää kasvata tuotosta optimaalisessa suhteessa käytettyihin resursseihin. Kun tämä tunnistetaan, ei syötettä enää kannata kasvattaa. Se on ymmärryksen hetki siitä, kun tämä riittää.
Käytännön tasolla MED on puhdasta resurssiviisautta, sillä kaikki saturaatiopisteen ylittävä voidaan nähdä hukkahöyrynä. On myös tärkeää tiedostaa, että jos tämä piste ylitetään toistuvasti, systeemi alkaa niin sanotusti "vuotamaan" eli sen kyky tuottaa tulosta per lisätty yksikkö vähenee kunnes käyrä kääntyy negatiiviseksi. Saturaatiopisteen saavuttaminen muuttuu näin hankalaksi ja lopulta mahdottomaksi. Tämä ilmiö saattaa olla osalle tuttu vähenevän tuoton lakina.
Hetkellinen niukkuus tuntuukin olevan mitä parhaimpia opettajia niin keholle kuin mielellekin.
Kulttuurissamme on usein tapana korjata laskevaa tuotosta lisäämällä syötettä, mutta pitkällä aikavälillä se ei aina ole viisasta saati kestävää. Alituinen syötteen lisääminen "opettaa" systeemiä entistä tuhlailevampaan kulutukseen. Liika syöte myös turruutta ja turtumisen suurin haitta on siinä, että se estää havaitsemasta kun saturaatiopiste on saavutettu. Näin kulutus jatkuu ilman todellista tarvetta tai hyötyä.
Viisas taas välttää turtumista ja vuotoja hiomalla systeemiinsä (ja luomiensa systeemien) herkkyyttä tunnistaa saturaatiopiste, kasvattamalla taitoja päästä siihen mahdollisimman vähällä ja opettamalla päästämään irti kun piste on saavutettu. Tämä vaatii kirkasta havainto- ja erottelykykyä sekä taitoa kanavoida resurssit tehtävän edellyttävällä tavalla oikeissa määrin ja oikeisiin paikkoihin. Kaikki edellä mainittu kehittyy harjoittelemalla.
Harjoittelu tapahtuu esimerkiksi asteittaisen rajoittamisen kautta. Hyvä esimerkki tästä on vapaasukeltajien tapa harjoitella hengittämällä suun kautta ensiksi kolmella, sitten kahdella ja lopuksi yhdellä muovipillillä. Näin systeemi oppii ottamaan syötteestä kaiken potentiaalin irti.
Hetkellinen niukkuus tuntuukin olevan mitä parhaimpia opettajia niin keholle kuin mielellekin.
Nykypäivänä suurin haaste on siinä, että elämä harvemmin pakottaa pienentämään annoskokoja. Yltäkylläisten resurssien keskellä optimoinnin tarve unohtuu helposti, mikä johtaa tuhlailuun ja niin henkisempien kuin fyysisempienkin systeemien turtumiseen.
Siispä opettakaamme systeemimme viisaiksi ja taitavaksi. Viisaiksi tunnistamaan sen mikä riittää ja taitavaksi pääsemään tähän pisteeseen minimaalisilla resursseilla. Pidetään annoskoot sopivina ja virtaa rittää yllin kyllin päivästä toiseen.
Flow edellyttää tasapainoa niin välittömässä tekemisessä kuin isommassakin kuvassa. Tasapainon menettäminen vuorostaan katkaisee flow’n, usein hyvinkin kirjaimellisena romahduksena. Tasapainoa voi olla ilman flow’ta, mutta flow ei ole kestävässä mielessä mahdollista ilman tasapainoa.
Niin moderni tiede kuin vuosituhansia vanhat viisausperinteetkin tiedostavat tasapainon olevan virtauksen, terveyden ja kukoistuksen ytimessä. Tämä pätee niin yksittäisen ihmisen, ihmisyhteisön kuin laajemman ekosysteeminkin kohdalla: Voidakseen virrata ja kukoistaa, on niiden elettävä tasapainossa.
Tasapainon tukemiseksi Flow Akatemia järjestääkin 26.2.2022 päivän mittaisen miniretriitin, jossa irtaudutaan hetkeksi arjen pyörityksestä ja paneudutaan tähän myötävirtaisen elämän kannalta keskeiseen tematiikkaan. Tutustu lisää ja ilmoittaudu mukaan miniretriitin sivuilla.
Yksinkertaisimmillaan tasapainolla tarkoitetaan painon tasaista jakautumista. Se syntyy kokonaisuuteen kuuluvien osasten toisiaan täydentävästä ja harmonisesta yhteispelistä. Tasapainossa kaikkea on sopivassa suhteessa. Laajemmin ajateltuna sanan paino voi korvata kuormalla, haasteella tai abstraktimmin sisällöllä.
Kokonaisuuden ollessa tasapainossa, sen toiminta on vaivatonta ja virtaavaa. Raskasta ruukkua kepeästi päällään kantava henkilö on tästä mainio esimerkki – vaivattomuus ja kepeys syntyvät juuri siitä, että kaikki on eheästi linjassa. Painon jakautuessa tasaisesti, saavutetaan käytettävissä olevien resurssien suhteen optimaalinen hyötysuhde, jolloin vältytään ylimääräiseltä ponnistelulta.
Elävissä systeemeissä tasapaino ilmenee vaivattomuutena, terveytenä, monimuotoisuutena, kestävyytenä, uusiutumis- ja toimintakykynä. Tasapainoisessa systeemissä se mikä kuluu, palautuu ja kehittyy. Tasapainon merkitys on keskeistä myös ihmisen luomissa tuotoksissa: Oli kyseessä sitten taideteos, ruoka-annos tai tekninen laite, tasapainoisesti rakennettu kokonaisuus muodostaa eheän, toimivan ja siten tyydyttävän lopputuloksen.
Avainsanoja tasapainon suhteen ovatkin kokonaisuus, sopivuus ja kohtuus. Voidaksemme ymmärtää millainen sisältö on sopivaa, meidän on nähtävä se kokonaisuus, jota se on osana. Voidaksemme lisätä sisältöä vain kokonaisuuden kantokyvyn mukaisesti, meidän on löydettävä kohtuus eli ymmärrys siitä, mikä riittää. Edellä mainitut ovat yksinkertaisesti välttämättömiä, sillä kokonaiskuvan menettämällä menetetään suhteellisuudentaju ja siten myös ymmärrys kohtuudesta.
Epätasapainoisessa kokonaisuudessa vuorostaan osaset eivät pelaa sopusuhtaisesti yhteen. Liian pitkälle epätasapainoon ajautuva kokonaisuus - oli se sitten ihminen, organisaatio tai yhteiskunta - kuluttaa ajan myötä tarvitsemansa resurssinsa loppuun. Tämän myötä se ei kykene enää kannattelemaan itseään ja lopulta romahtaa. Ihmisten tuotoksissa taas epätasapainoiset kokonaisuudet ”eivät vaan toimi”: Tasapainottomat taideteokset, ruoka-annokset ja lämpöpatterit jättävät kaikki kokijan tai käyttäjän kylmäksi eli eivät tyydytä.
Etenkään elävissä systeemeissä tasapainoa ei tule kuitenkaan missään nimessä mieltää staattiseksi, monotoniseksi tai jähmettyneeksi asiantilaksi. Staattinen ajattelu on jopa vaarallista, sillä sen seurauksena syntyy usein totalitaristisia ideologioita yms. mielen viruksia, mutta ei nyt mennä sinne. Elävissä systeemeissä tasapaino on nimenomaan elävä, dynaaminen ja vuorovaikutuksellinen prosessi. Tasapainoa ei tule myöskään tarkastella liian kapean aikaikkunan läpi, sillä elävät systeemit kehittyvät hetkellisten epätasapainotilojen myötä.
Hetkelliset epätasapainotilat kun pakottavat systeemin adaptoitumaan eli kehittämään uusia toimintatapoja ja ominaisuuksia. Mikäli systeemi kykenee uudelleenintegroitumaan eli palautumaan tasapainoon, se kehittyy. Kehitystä voidaankin yksinkertaisesti määritellä uusina kyvykkyyksinä, joita systeemi kykenee toteuttamaan menettämättä tasapainoaan.
Muista siis välttää tarpeettoman staattista ajattelua tasapainon suhteen. Tasapaino elää!
Sinäkin hyvä lukija, olet omanlaisesi kokonaisuus sekä osa itseäsi suurempia kokonaisuuksia: perhettä, lähipiiriä, kulttuuria, yhteiskuntaa, maapalloa ja maailmankaikkeutta. Se miten elämäsi tasapaino ilmenee, syntyy sisäisten rakennusosiesi välisistä suhteista sekä siitä, miten olet suhteessa ympäröivään maailmaan.
Kuten alussa mainitsin, virtaavan, täyttymyksellisen, terveen ja ylimääräisestä kärsimyksestä vapaan elämän kannalta on ensiarvoisen tärkeää edistää ja ylläpitää tasapainoa niin sisä- kuin ulkopuolellamme. Tämä tarkoittaa osasten välistä sopusointuisuutta, joka ulottuu kehomielen tasolta kaikkialle itsen ulkopuolisiin vuorovaikutussuhteisiin.
Voidaksemme tarkastella tätä hieman konkreettisemmasta näkökulmasta, palataan tasapainon yksinkertaiseen määritelmään painon tasaisesta jakautumisesta. Kun olemme tasapainossa, elämisen kuorma jakautuu sopivasti suhteessa kanto- ja käsittelykykyymme. Kun olemme tasapainossa, elämämme osa-alueet kehomielestä arkisiin aktiviteetteihin muodostavat eheän, toisiaan tukevan ja siten itseään kannattelevan kokonaisuuden.
Läsnäolo onkin tärkein tasapainoaistimme, sillä ilman sitä me emme yksinkertaisesti osaa suhteuttaa toimintaamme.
Tästä pääsemme flow’hun. Haaste- ja taitotason optimaalinen suhde on flow’n kultainen sääntö. Kun tämä käännetään puheeksi kuormasta ja kantokyvystä, yhteys tasapainoon näyttäytyy ilmeisenä. Haaste tai kuorma syntyvät elämän vaatimuksista ja taito tai kantokykymme taas kyvystämme vastata näihin vaatimuksiin.
Mikäli haaste ylittää taitomme, ajaudumme ylikuormittavan ahdistuksen puolelle. Pitkittyessään tämä johtaa henkisten ja fyysisten resurssien loppumiseen ja siten romahdukseen. Jos taas haaste ei vastaa taitoamme, ajaudumme apaattiseen tylsyyteen, joka pitkittyessään johtaa masennukseen ja yhtälailla romahdukseen.
Haastetta ei toki tule ajatella vain määrällisesti, vaan myös laadullisesti. Yli- tai alikuormituksen taustalla ei aina ole sopimaton määrä haastetta, vaan pikemminkin vääränlainen haaste.
Tarkastele siis hetken elämääsi kokonaisuutena:
Aivan kuten jokaisessa taideteoksessa, ilmenee tasapaino jokaisen ihmisen elämässä eri tavoin. Tämän vuoksi liian täsmällisten ohjeiden antaminen ja sellaisten seuraaminen voi olla jopa haitallista. Onneksi voimme kuitenkin tunnistaa muutamia keskeisiä tietoja, taitoja, arvoja ja asenteita, joiden harjoittaminen on hyödyllistä pitkälti elämäntilanteesta riippumatta.
Keho muodostaa maailmassa olemisen pohjamme ja aivan kuten jokainen rakennus on yhtä vakaa kuin sen perusta, pätee tämä myös elämässämme. Elämän tasapaino ja siihen liittyvä kantokykymme rakentuu psyykkis-fysiologisen perustamme päälle, minkä vuoksi siitä tulisi pitää erityisen hyvää huolta.
Pskofyysisen perustamme kolmeksi peruspilariksi on jo pitkään tunnistettu ravinto, liike ja lepo. Se millaista fyysistä ja mentaalista materiaalia kulutamme, luo kirjaimellisesti perustamme rakenneaineet. Tapamme käyttää kehomieltä sekä erityisesti hermoston säätelyn taitomme taas vaikuttavat siihen miten näitä rakenneaineita käytetään ja millasia rakenteita niistä muovataan. Käyttämisen kuormittaessa ja haastaessa rakennetta, tarvitsemme lepoa, jotta voimme palautua, integroitua ja siten kehittyä tästä kuormasta.
Jokainen edeltävistä pilareista on välttämätön tasapainon kannalta ja tasapainon on elettävä myös niiden sisällä riittävän laadun, määrän ja monimuotoisuuden suhteen. Tietoa, kuten myös epätietoa, niiden optimoinnin suhteen on yllin kyllin tarjolla, mutta suurin haaste onkin viedä varsin yleisesti tiedostetut prinsiipit käytäntöön.
Perustaan panostaminen on kuitenkin tasapainon kannalta välttämätöntä ja tätä panostamista kannattaa tehdä ennaltaehkäisevästi. Mitä huojuvammaksi torni käy, sitä haastavampaa sen vakauttaminen jälkikäteen on. Mutta mikäli huojumista esiintyy jo, kannattaa vakauden luominen siltikin aloittaa perustasta.
Kokonaiskuvan näkeminen sekä siihen harmonisessa yhteydessä oleminen on tasapainon ytimessä. Ilman yhteyttä laajempaan kokonaiskuvaan, asioiden väliset mittasuhteet katoavat, emmekä siten enää ymmärrä mikä on sopivaa ja missä määrin. Näin katoaa myös harmonia.
Sisäisen kokonaisuuden kanssa parempaan kosketukseen pääsee kehomieli-yhteyttä ja intuitiivisempaa tietämisen tapaa vahvistavien harjoitteiden kautta. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset meditaatiopraktiikat, jooga, tai chi, qi gong sekä lukemattomat erilaiset taiteelliset ilmaisutavat.
Ulkoisen kokonaisuuden hahmottamisen kannalta keskeistä on harjoittaa moninäkökulmaisuutta, sosioemotionaalisia taitoja sekä esimerkiksi systeemiajattelun kaltaisia lähestymistapoja.
Yksi keskeisimpiä epätasapainoon johtavia tekijöitä on ajautuminen yksikanavaiseen ajatteluun. Usein tämä tarkoittaa maailmaa ja itseä objektivoivan, analyyttisesti pilkkovan, käsitteellistävän ja viitekehyksistään irroittavan tietämisen tavan ylivaltaa omassa ajattelussa. Tämä tietämisen tapa on luonnollisesti valtavan hyödyllinen, mutta kokonaiskuvan näkemisen kannalta tarvitsee se tuekseen myös toisenlaisia tietoisuuden tapoja tai tietoisuuden tiloja.
Voidaksemme elää tasapainossa, on arvo- ja asennepohjamme oltava sitä tukevia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi totuuden, terveyden, vastavuoroisuuden, monimuotoisuuden ja niin... tasapainon arvostamista. Klassisin termein voidaan puhua panostamisesta siihen, mikä on hyvää, totta ja kaunista. Käytännössä se ilmenee valintoina, joissa edeltäviin panostaminen nähdään arvokkaampana kuin esimerkiksi (liiallinen) mukavuudenhalu, ulkoinen menestys, kapeakatseinen oman edun tavoittelu tai tietynlaisen minäkuvan ylläpitäminen.
Arvot - se minkä koemme merkitykselliseksi - ovat kaiken toimintamme ytimessä. Toistuva ajautuminen epätasapainoon on usein selvä viesti siitä, että olisi syytä tarkastella tarkemmin omaa arvopohjaa eli sitä minkä kokee aidosti olennaiseksi.
Se, mikä kulloinkin on sopivaa, riippuu kontekstista. Tämä luonnollisesti vaatii tietoisuutta vallitsevasta kontekstista. Konteksti voidaan nähdä vain olemalla sille läsnä. Mikäli emme ole läsnä, emme ole tässä, emmekä siten voi olla tietoisia siitä "missä mennään".
Läsnäolo onkin tärkein tasapainoaistimme, sillä ilman sitä me emme yksinkertaisesti osaa suhteuttaa toimintaamme. Ilman tilansa aistimista nuorallakävelijä ei voi tietää mihin suuntaan kallistaa vai kallistaako lainkaan.
Läsnäolo on hetken kuuntelua, avautumista sille mitä on. Opettelemalla kuuntelemaan itseämme, muita ihmisiä ja ympäristöämme tässä hetkessä, voimme ymmärtää mitä kulloinkin tarvitaan. Yksi varmimpia tapoja ajautua epätasapainoon syntyy kuuroudesta niin sisä- kuin ulkopuolella eläville tarpeille. Tasapaino vaatii täsmällistä vastaamista tarpeeseen, mikä vaatii ensin tarpeen tunnistamista. Sensemaking before decision making.
Tarpeiden tunnistamisen myötä ne on kyettävä täyttämään sopivalla määrällä ja laadulla. Kuten eri muotoisia aukkoja sisältävässä lasten laatikossa, vaativat eri tarpeet erilaista täytettä.
Epätasapaino syntyy pyrkiessämme täyttämään tarpeitamme asioilla, jotka ovat sopimattomia eli eivät ole "kohdallisia" määrältään tai laadultaan. Kun tarve kohdataan riittävällä laadulla ja määrällä, tulemme kylläisiksi ja tarve katoaa. Kovin usein niin fyysisen, mentaalisen kuin henkisenkin ravinnon suhteen laatu on kuitenkin korvattu määrällä, ravinteikkuus nopealla stimulaatiolla ja erityisesti henkisen ravinnon suhteen täysin väärän kategorian täytteellä.
Tyytymättömyyden, epäkylläisyyden ja riittämättömyyden kokemukset viestivät kaikki epätasapainosta. Kulttuurinen tragediamme on se, että vaikka meillä olisi piilevä ymmärrys täyttämättömästä tarpeesta, meiltä puuttuvat usein keinot ja tuki sen täyttämiseen.
Erityisesti tämä korostuu henkisten tarpeiden - tarpeen olla syvemmässä yhteydessä sekä itseen että sen ylittävään - täyttämisellä materiaalisin keinoin. Henkisten tarpeiden täyttymättömyys ilmenee jatkuvana "janona", joka ei yrityksestä huolimatta sammu materiaalin, statuksen tai ulkoisten saavutusten avulla.
Henkisempi puolemme tarvitsee panostamista ns. primääriravintoon eli siihen, joka syntyy syvässä vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Niin meditaatio, luonto, syvempi yhdessäolo kuin flow-tilaa tuottavat aktiviteetit ovat mitä oivallisimpia primääriravinnon lähteitä.
Täydellinen taideteos on tasapainossa, eikä siihen voi lisätä, eikä siitä poistaa mitään rikkomatta sen eheyttä.
Toisin kuin usein ajatellaan, kohtuus ei ole niukkuutta. Sen on kykyä ja halua sanoa: Tämä riittää. Kohtuuden kultainen sääntö on minimum effective dose: Pyrkimys pienimpään riittävään annokseen - ei siis ali tai yli - vaan juuri sen verran mikä tuottaa toivotun tuloksen. Minimum effective dosen löytäminen vaatii kylläisyyspisteen - eli pisteen jossa lisätty syöte ei enää optimaalisesti kasvata tulosta - taitavaa tunnistamista ja siinä pitäytymistä.
Näin voimme minimoida resurssien hukkumisen ylimääräiseen, tarpeettomaan turhuuteen. Mitä kohtuullisemmin elämme, sitä enemmän meille vapautuu käytettäväksi niin aikaa, tilaa, energiaa, huomiota kuin rahaakin. Kohtuus on tie niin henkiseen kuin fyysiseen rikkauteen.
Tarkastele siis mikä riittää. Kaikilla elämäsi osa-alueilla. Missä on ylimääräistä, mistä voi leikata, mistä voit luopua?
Ja toki harvoina valittuina hetkinä voi olla kohtuuton ja upottaa itsensä täysin yltäkylläisyyteen. Pääsääntöisesti kohtuuden kautta eläessä nämä hetket maistuvat vain tuplasti paremmalta... ja ylensyönnin jälkeen on vuorostaan varsin nautinnollista palata kohtuuteen.
Luonnollisestikaan yksittäinen blogikirjoitus ei voi kuin raapaista pintaa tämän vuosituhansia tutkimuskohteena olleen teeman osalta. Toivottavasti se on kuitenkin vähintään herättänyt ajatuksia tasapainon merkityksellisyydestä sekä tarjonnut yleistason reflektiopintoja oman elämän tarkasteluun.
Tiivistetään vielä aikaisempi sanoma: Huolehdi psykofyysisestä perustastasi ravinnon, levon, liikkeen ja taitavan hermoston säätelyn avulla. Ylläpidä yhteyttä kokonaiskuvaan, tunnista mitä se tarvitsee, vastaa näihin tarpeisiin sopivalla laadulla ja määrällä muistaen, että mitä enemmän vaaka kallistuu yhteen suuntaan, sitä suuremmat vaatimukset se luo yhtäläiselle vastapainolle. Ja kun riittävä saavutetaan, muista kohtuus ja anna sen olla.
Elämä on jatkuvaa tasapainoilua, eivätkä horjuttavat tekijät sisä- ja ulkopuolellamme ole heti loppumaan päin. Panostamalla tasapainon kannalta olennaisiin arvoihin, asenteisiin, tietoihin ja taitoihin voimme kuitenkin merkittävästi kasvattaa kykyämme löytää, pysyä ja palautua virtaukseen. Ja vaikka edeltävässä tasapainoa on tarkasteltu ensisijaisesti yksilön näkökulmasta, on erittäin tärkeää muistaa, että vaikka tasapainoinen elämä alkaa oman tontin hoitamisesta, ei se pääty siihen.
Erinomaisen tasapainoista jatkoa sinulle, missä ikinä tätä luetkaan.
Heräsikö kiinnostus syvemmälle upotukselle tasapainon teemaan? Haluaisitko oppia viemään tasapainon kannalta olennaisia asioita käytäntöön? Kaipaatko yhteisoppimisen tukea? Mikäli teema resonoi, lähde mukaan 11.12. järjestettävälle Flow Elämässä -miniretriitille. Tutustu lisää ja ilmoittaudu mukaan miniretriitin sivuilla.
Tietotyö siirtyy jatkuvasti itseohjautuvampaan suuntaan, joten työntekijöiltä edellytetään yhä kattavampia taitoja itsensä johtamiseen. Monen johtamistyyli itseä kohtaan on varsin ankara ja syyllistävä, niin sanottu perinteinen itsensä johtamisen tyyli. Organisaatiotason johtamisessa ollaan jo siirtymässä kohti valmentavan johtamistyylin aikakautta - tarvitsemme tätä samaa muutosta myös perinteisestä itsensä johtamisesta (traditional self-management) valmentavaan itsensä johtamiseen (coaching self-leadership).
Millaisella (itsensä) johtajalla ei ole minuuttia aikaa päivässä antaa palautetta yhdelle ainoalle alaiselleen?
Työtehtävien erikoistumisen myötä työntekijät ovat nykyään itse oman työnsä asiantuntijoita, eikä esihenkilöillä aina pysty olemaan tarkkaa asiantuntemusta kaikesta alaistensa työstä. Niinpä esihenkilöiden roolikin on ollut pitkän aikaa muuttumassa työn ohjaajasta enemmänkin sparraavaksi tukihenkilöksi. Monilla on työssään vapaus johtaa omaa tekemistään, esimerkiksi päättäen merkittävästi omista työajoistaan ja työtavoistaan. Vapaus tuo mukanaan vastuuta ja uudenlaisia haasteita.
Vapaus oman työn johtamiseen on yleisesti ottaen erittäin hyvä siirtymä, sillä autonomia on ehkäpä tärkein sisäisen motivaation tekijä työssä ja laajasti yhteydessä hyvinvointiin, flow-tilaan ja työn imuun. Käytännössä moni meistä ei kuitenkaan ole koskaan oppinut vaadittavia itsensä johtamisen taitoja, koska niitä ei ole kouluissa tai aiemmissa työpaikoissa opetettu. Monilta löytyy vain se minimitason itsensä johtamisen osaaminen, jonka he ovat kehittäneet tilanteista selviytyäkseen. Minimitaso saattaa riittää selviytymiseen, mutta ei mahdollista kukoistamista. Lisäksi minimitason taidot altistavat sille, että toimintaympäristön muuttumisen tuomat haasteet voivat helposti romahduttaa koko korttitalon. Viimeistään pandemian mukanaan tuoma täysi etätyöhön siirtyminen paljasti meille sen, miten räikeästi itsensä johtamisen taitojen puutteet vaikuttavat tuottavuuteen ja hyvinvointiin.
Monilla työntekijöillä on itse työtehtävään vaadittava tai erittäin hyvä ammattiosaamisen taso, mutta se pääsee vuotamaan, jos työnteon tavat eivät ole tarpeeksi hyvällä tasolla. Itsensä johtamisen taidot voivat olla todellinen pullonkaula, joka ei mahdollista asiaosaamisen täyttä hyödyntämistä - tästä kärsivät sekä työntekijät että organisaatiot. Onneksi ratkaisut tilanteeseen ovat suhteellisen helposti saavutettavissa meille jokaiselle.
Itsensä johtamisen taidot ovat siis tärkeitä, mutta millä tavoin ihmiset johtavat itseään? Tunnetusti suurin osa meistä on todella ankaria itselleen, eivätkä ikinä kohtelisi toisia samankaltaista sanastoa käyttäen. Monien kulttuurilta peritystä työkalupakista nousevat paljon useammin käyttöön rankaisevuus ja syyllistävyys kuin optimismi ja kannustavuus. Johtamiseen liittyy monia negatiivisia mielleyhtymiä ja ne “pääsevät valloilleen” päänsisäisessä dialogissa - tai paremminkin tuomarin monologissa. Taustalla vaikuttavat, kasvatuksessa omaksutut perisuomalaiset ajattelumallit työstä harvoin helpottavat tilannetta.
Jo yhdenkin minuutin päivässä käyttämällä olisi kuukaudessa saatavissa 20 kehitysajatusta omaan työntekoon.
Mietitäänpä hetki, millainen on hyvä valmentaja? Yleensä ihmiset liittävät hyvään valmentajuuteen hyvän ilmapiirin luomisen, esimerkillisyyden, tavoitteellisuuden, jatkuvan oppimisen, kasvun asenteen, motivoinnin, rehellisyyden sekä palautteen antajana ja reflektiopeilinä toimimisen.
Työelämässä on viime vuosina puhuttu paljon valmentavasta johtamisesta, jossa johtajan rooli on enemmänkin sparraava ja tukeva kuin hierarkian yläportaalta käskyjä ja “palautetta” jakeleva. Myös itsensä johtamisessa on viisasta siirtyä tähän samaan suuntaan. Kun työntekijät ovat jatkuvasti enemmän vastuussa omasta työnteostaan, niin samalla he ovat parhaita ja ensisijaisia valmentajia omalle työnteolleen. Tämä kaikki puhe itsensä johtamisesta ei kuitenkaan tarkoita, että työntekijät jätettäisiin yksin, vaan kollegat ja esihenkilöt toimivat apuvalmentajina. Jatkuvaan työnteon kehittämiseen voi vaikuttaa eniten työntekijä itse, joten päävalmentajan rooli on jokaisella itsellään.
Karkeasti eroteltuna perinteinen itsensä johtaminen on hierarkista komentelua ja itsen sättimistä, kun taas valmentava itsensä johtaminen on ymmärtävää, sparraavaa ja reflektoivaa. Valmentavuuteen liittyy ankaruuden ja pessimismin sijaan inhimillisyys, itsemyötätunto ja kannustavuus. Nämä eivät kuitenkaan tarkoita itsen paapomista ja pumpulissa elämistä, vaan tervettä suhdetta itseen ja työntekoon, sekä yhdistelmää realismia ja optimismia. Myötätuntoisuuteen nimittäin kuuluu terve rajojen asettaminen ja vaativuus. Lisäksi valmentavuuteen liittyy oman kehitystason realistinen huomiointi sekä ymmärrys siitä, että kehitys tapahtuu pienin askelin ja kasvun asenteen kautta. Liian moni vaatii tai olettaa itsensä olevan jo “valmis” itsensä johtaja, joka on oivaa polttoainetta itsen soimaamiselle. On tärkeää hyväksyä, että asiat eivät juuri koskaan mene täysin omien suunnitelmien mukaan ja että jokainen meistä on “keskeneräinen”. Yhdistämällä aloittelijan mielen, kasvun asenteen ja valmentavan otteen voimme yhtaikaisesti kokea riittävyyttä ja kehittää toimintaamme.
Yksi esimerkki valmentavan otteen puutteesta on se, että hyvin harva reflektoi omia työtapojaan päivittäin. Reflektointi jää hyvin helposti pois hektisen työarjen keskellä, vaikka juuri se voisi olla ratkaiseva tekijä, jolla hektisyyttä saa vähennettyä. Jatkuvalla reflektiolla on suuri vaikuttavuus, sillä jo yhdenkin minuutin päivässä käyttämällä olisi kuukaudessa saatavissa 20 kehitysajatusta omaan työntekoon.
Jos harrastat jotain valmennusta sisältävää urheilulajia, niin millaisena pidät valmentajaa, joka keskittyy lähinnä sättimiseesi ja antaa kehitysehdotuksia tekemiseesi vain kerran kuussa - jos silloinkaan?
Millainen itsensä johtaja sinä olet? Sättivä johtaja vai sparraava valmentaja?
Mikäli valmentavan itsensä johtamisen teema kiinnostaa syvemmin ja uskot, että siitä voisi olla hyötyä työyhteisössäsi, niin autamme mielellämme.
Haluamme auttaa sinua pääsemään flow'hun. Saat kirjeessä viikottain vinkkejä, työkaluja ja näkökulmia miten työskentelet viisaasti, virtaavasti ja valmentavasti.
Maistiaisena ja introna sisältöihimme saat samalla 16-sivuisen Viisaan työn oppaan.
